Olen kotoisin Keski-Suomen kauniista järvimaisemista: syntynyt kirkonkirjojen mukaan Sumiaisten kunnassa, joka aikanaan on erotettu Laukaan pitäjästä, Keitele-järven rannalla. Kun vanhemmat aikanaan työn perässä muuttivat lähes Keski-Suomen peräkyliin, Viitasaarelle, olin 8-vuotiaana pakon edessä joutuva muutamaan heidän mukanaan. Koulut sitten käytiin ja vähän elämääkin eli hullu nuoruus elettiin Viitasaarella, josta muutto vuonna 1989 mahdollisuuksien houkuttelemana Manseen. Ilman tuota elämäni ensimmäistä muuttoa saattaisin kyntää peltoa landella, mutta sen voin sanoa, että tavalla tai toisella olisin erotuomaritoiminnassa mukana - vaikka sitten maajussien traktoriskaboissa.

Tällä hetkellä pidän sapattivapaata, mutta syksyllä on aika jälleen palata SSBL:n Sisä-Suomen aluevastaavan työntäyteiseen toimeen, jota olen parhaani mukaan koittanut kehittää vuodesta 1996 asti. Ennen aluevastaavan pestiä takana on ollut kohtalaisen pitkäaikaista kokemusta mm. vähittäiskaupan alalta, journalistin tehtävistä sekä järjestötoiminnasta. Aikanaan minua pyydettiin myös politiikkaan usean eri tahon toimesta mukaan, mutta totesin, että olen liian rehellinen siihen touhuun.

Kotijoukkueessani pelaavat myös vaimo Jaana, eskarilainen Juuso ja pari vuotta nuorempi Johanna

Salibandytuomaroinnin yksi merkittävä etu ja valintaani vaikuttanut tekijä oli luonnollisesti se, että pelejä saa vihellellä sisällä eikä tarvitse kastella tai palelluttaa itseään ulkona.

Tällä hetkellä edustan samaa seuraa senioritasolla, jolla on saavutettu yksi SM-hopea ja kaksi pronssia. Kai noita pelattuja kausia on yli kymmenen, treenikerrat ovat vain vähentyneet huomattavasti samalla kun askel on lyhentynyt. Homma on nykyään lähinnä vanhojen pelikavereiden tapaamista turnauksissa, joissa pääpuheenaihe on erilaiset ja -asteiset vammat.

Jatkossa innostuin yhä enemmän: paikkakunnalle oli perustettu futisseura, jolla oli myös useita juniorijoukkueita. Koska lähialueella ei ollut yhtään koulutettua erotuomaria siinä vaiheessa, jokaikiseen peliin olisi pitänyt ottaa erotuomari vähintään 60 km:n päästä Äänekoskelta, mutta minä silloisena seuran rahastonhoitajana laskeskelin, että on seuran talouden kannalta parempi, että vihellän pelit itse kuin maksan kirstun kuiviin.

Erotuomaritoiminta on ollut minulle harrastus, jonka parista ovat myös parhaat ystävät löytyneet. Joku on sanonut, että kun kotona ei saa päteä, pitää päästä kentälle pätemään. Mielestäni tämä ei minun kohdalla pidä paikkaansa, sillä 80-luvulla poikamiespäivinäni olin yhtä kiinnostunut viheltämisestä kuin tänäänkin.

Sanoisin, että viheltäminen on parasta huumetta sekä terapiaa tuomarille ja tuomarina oleminen on yksi keino pitää itsensä henkisessä tasapainossa: pelikentällä on perin usein havaittavissa ihan samoja elementtejä kuin kotona pienten lasten kanssa ja kompromisseja joutuu tekemään.

Ensimmäiset salibandyottelut vuoden 1991 loppupuolella menivät samalla kaavalla eli hyöty oli päällä koko ajan. Lajin tuomarointi tuli tutuksi legendaarisessa pyhätössä, Atalpassa, jossa pelattiin käytännössä kaikki Tampereen alueen turnaus- ja sarjapelit. Tamperesarjasta aloitettiin, mutta muistaakseni jo kolmas peli oli II-divaria ja komeasti reissuturnauksessa Valkeakoskella. Kakkonen oli silloin toiseksi alin sarjataso ja liigaa pelattiin turnausmuotoisena eikä yhtään juniorijoukkuetta vielä ollut sarjoissa.

Ihan eka salibandytuomarointi saattoi olla Kuusiston Arskan kanssa ja todennäköisesti Tamperesarjan ykkösdivaria.

Atalpa ei näin jälkeenpäin ajatellen ole uudelle tuomarille paras mahdollinen harjoittelupaikka: kentän pienuuden ja parkettilattian takia kontakteja tulee huomattavasti enemmän kuin nykyisillä lattiamateriaaleilla.

Kun olet eka kertaa tuomaroimassa mitä lajia tahansa vaikka olisit viheltänyt aiemmin jotain muuta lajia, jännitystila on kova. Kyllä on hyvä alku päästä kehiin kokeneemman turvana, olkoonkin, että toisaalta siinä saattaa juuri tuohon kokeneempaan luottaa liikaa ja jättää itse viheltämisen vähemmälle.

Kun ollaan tuomarina alemmilla sarjatasoilla, vakipari ei ole välttämätön mutta nouseville kyvyille toki suotavaa. Minulle kelpaavat tuomaripariksi kaikki, mutta Rajannin Jussin kanssa olen tällä kaudella piippaillut aika paljon ja Jussi on samalla aaltopituudella.

Hienoja kokemuksia olivat aikanaan (1996) SM-liigan pudotuspelit VFT - JoSba Vantaalla ja Joensuussa, miesten cupin finaali Oilers - JoSba sekä naisten SM-liigan loppuottelusarja Erä-JoSba. Kaikki saman kevään aikana ja vaikka minulla ei ole mitään JoSbaa vastaan, itärajan joukkue poistui jokaisesta otteluparista hävinneenä.

Tälläkin kaudella olen toki ollut tuomarina SM-tasolla: kuurojen peleissä, jotka kokemuksena sinänsä liitän mieluisien muistojen joukkoon. Jäi hurjan hyvä fiilis itselle ja luultavasti myös pelaajille, vaikka olin ensi kertaa kuurojen kanssa tekemisissä.

Jälkeenpäin on hyvä olla jälkiviisas ja parempi olisi ollut näyttää hätäisesti suoritetun vihellyksen jälkeen vaikka hyökkääjän aluerikkomusta. Viikingit vei pelin lopulta 2-9. Painetta kesti viikon, jolloin kohtasin jälleen ManU:n, joka tällä kertaa pelasi JoSbaa vastaan ja täytyy sanoa, että oli äärimmäisen tärkeää oman henkisen kasvamisen takia mennä siihen peliin livistämisen sijaan.

Positiivisia ajatuksia tuovat mieleen Vantaalla ja Lahdessa järjestetyt ottelutapahtumat. Tuomarillekin tuo hyvää fiilistä ja laukaisee jännitystä, kun poppi soi, valot vilkkuvat ja tullaan kentälle savuverhon läpi.

Sitten pikku vinkki vastuujoukkueille! Kyllä alasarjoissa turnausjärjestäjät voisivat soittaa musiikkia enemmänkin.

Omalle kohdalle ei ole sattunut ottelua, jossa olisi alettu lyömään tai potkimaan vastustajaa eikä rintataskulla ole tarvinnut kovin usein käydä. Tuo edellä mainittu episodi on kuitenkin varoittava esimerkki, että etenkin muissa kuin liiton alaisissa peleissä voi odottaa ihan mitä vaan.

Katsomostahan kuulee melkein mitä vain. Paras on mielestäni Vantaalta: "Voi v:n h-silmä, mistä sä tuut pilaan tän pelin?" No, kaikkihan yhtä vantaalaista lukuunottamatta tietävät, mistä lapset tulevat ja jotkut tutut kutsuivat minua tuon Vantaan tapauksen jälkeen Simo Holmaksi. Siitä on aikaa…

Sekin tietty tuli kelattua läpi, että vaikka siinä pelissä pelaajan mielestä olisi voinut ottaa oman käden oikeuden käyttöön, tuomarilla olisi kuitenkin ollut turvanaan Suomen laki. Siinä pelissä parina oli Karjalaisen Olli, joka olisi parissa sekunnissa ehtinyt hätiin.

Erotuomaritarkkailijana minut näkee silloin tällöin katsomon puolella, josta seuraan tuomareiden työskentelyn ohella myös kentän ja katsomon tapahtumia parhaani mukaan.

Viihdyttävää salibandya voidaan pelata ihan millä sarjatasolla tahansa, jossa pelaajiien mailatekniikka ja fysiikka ovat kunnossa. Tärkeintä on se, että pelaajat kunnioittavat vastustajaa ja unohtavat kostomentaliteetin.

Laji kehittyy koko ajan. Pienillä maaseutupaikkakunnilla ja pikkujunnuissa kasvavat tulevaisuuden pelurit: vuorot ovat ilmaisia ja treeniaikaa löytyy.

Jokunen vuosi sitten kokeiltiin tuomareiden treenivuoroa, joka ei oikein vetänyt porukkaa. Homma kannattaa yrittää herättää uudelleen henkiin. Mielestäni tällainen yhteinen tapaaminen pelailun merkeissä kohottaa yhteishenkeä ja pelituokioon voi olla helpompi saada tulijoita kuin kuukausikokouksiin.

Olemme yhtä perhettä ja kun arvostat pelaajia ja muitten lajien erotuomareita, voit saada joskus arvostusta takaisinpäinkin. Vaikka sinulla olisi takana tuhansia pelejä, et koskaan ole valmis erotuomari: aina voit kehittyä. Vaikka asenne pidetään korkealla, pidetään ego sen verran matalalla, että se mahtuu samaan koppiin tuomarin itsensä kanssa.